Rauhantekijä

Jumalasta rauhantekijänä - sovinnon tekijänä - kertoo tottakai vahvimmin Jeesuksen ristintyö. 

Jumala ei koskaan lakaise asioita maton alle. Jos se olisi Hänelle mahdollista, jos Hän olisi voinut vain ummistaa silmänsä synniltä ja teeskennellä rauhaa ihmisten kanssa, ei Jumalan Pojan olisi tarvinnut kulkea Getsemanesta Golgatalle. 

Mutta samalla Jumala on sovinnontekijänä käsittämättömän pitkän janan toisessa päässä siitä, miten me ajattelemme sovinnon tekemisen menevän.

Päiväkoti-ikäisenä jo opitaan, että sen kaverin vastuulla, joka satutti toista, on sovinnon tekeminen. Satutettu mököttää nurkassa, kun päiväkodin täti taluttaa syyllistä käsipuolesta pyytämään anteeksi. Ja kun kasvetaan isommaksi, mikään muu ei asetelmassa muutu kuin se, että täti ei enää taluta käsipuolesta. 

Synti on rikkomus Jumalaa vastaan, Jumala on ihmisen ja Hänen välisessä yhteyden katkeamisessa satutettu osapuoli. Ja synnillä on seurauksensa - synnin seuraus on kuolema. 

Sovinnon kuuluisi siis lähteä meistä, eikö niin? Ja on selvää, että rangaistus kuuluu meille.

Mutta mitä Golgatalla tapahtui? Jumala ei jäänyt "nurkkaan" odottamaan, että syyllinen tulisi yrittämään rakentaa sovintoa. Hän tuli Pojassaan taivaasta maanpäälle rakentaakseen sovinnon, ja ottaakseen itse kärsittäväkseen rangaistuksen Häntä vastaan rikkoneen ihmisen puolesta. Meidän tehtäväksemme jää vain tarttua Hänen valmistamaansa sovintoon päästäksemme rauhaan Jumalan kanssa. 

Tällainen rauhantekijä Isä taivaassa on, ja tällaisena rauhan ja sovinnon tekijänä Jeesus kuvaa Isäänsä myös tuhlaajapoikavertauksessa. Tuhlaajapoikakertomus on valtavan rikas ja monipuolinen kertomus, mutta luetaan se nyt vain tältä kantilta katsoen.

Luuk.15:11-12

Vielä Jeesus sanoi: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa.

Nuorempi heistä sanoi isälleen ’Isä, anna minulle se osa omaisuudestasi, joka kuuluu minulle.’ Niin isä jakoi omaisuutensa kahden poikansa kesken.

Isä tuli syvästi loukatuksi. Nuorempi poika halusi hänestä vain taloudellisen hyödyn, perinnön, eikä edes välittänyt odottaa isän kuolemaa, jolloin hänen osuutensa olisi hänelle kuulunut.

Luuk. 15:13-19

Muutaman päivän kuluttua nuorempi pojista kokosi kaiken, mitä omisti, ja matkusti kaukaiseen maahan. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen paheellista elämää.

Kun hän oli tuhlannut kaiken, tuli siihen maahan ankara nälänhätä, ja hän alkoi kärsiä puutetta.

Silloin hän lyöttäytyi erään sen maan kansalaisen seuraan, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikoja paimentamaan.

Hän olisi halunnut ravita itsensä paljohedelmillä, joita siat söivät, mutta niitäkään ei kukaan hänelle antanut.

Silloin hän meni itseensä ja sanoi: ’Kuinka monella minun isäni palkkalaisella on yllin kyllin leipää, mutta minä kuolen täällä nälkään!

Minä nousen ja menen isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Tee minut yhdeksi palkkalaisistasi.’

Routa porsaan kotiin ajaa, kuten sananlasku sanoo. Nuoremman veljen sai kääntymään takaisin hänen oma hätänsä ja tarpeensa, ei mikään sen kunniakkaampi motiivi.

Luuk. 15:20

Niin hän nousi ja lähti isänsä luo. Kun hän vielä oli kaukana, hänen isänsä näki hänet ja tunsi sääliä. Isä juoksi häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi.

Siitä huolimatta isä – joka tietenkin pojan ulkonäöstä ja olemuksesta näkee, mikä on tilanne – tuntee sääliä ja lähtee juosten poikaa vastaan! Olen käsittänyt, että sen ajan Lähi-idän patriarkat eivät kovin kesken lähteneet juosta kipittämään. Mutta isä ei välittänyt siitä. Hän juoksi avosylin kaappaamaan likaisen sikopaimenen kysymättä kuulematta syliinsä. 

Luuk. 15:21-22

Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’

Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Tuokaa nopeasti parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa.

Isä ei odottanut pojan matelevan hänen edessään, eikä halunnut testata hänen katumuksensa aitoutta. Hän ei edes antanut pojan sanoa valmistamaansa puhetta loppuun. Sen sijaan isä halusi myös ulkoisin tavoin osoittaa, että sovinto on täydellinen.

(Sivumennen sanoen, voisi jäädä miettimään, käsittikö poika näin "helposti" ja nopeasti anteeksi saatuaan, miten pahoin hän oli tehnyt. Mutta eiköhän ole niin, että isän ylitsevuotava armollisuus sai hänet vasta jälkikäteen todella ymmärtämään oman syntisyytensä?)

Luuk. 15:23-24

Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja iloitaan!

Sillä tämä minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon! Hän oli kadonnut, mutta nyt hän on löytynyt!’ Ja niin he aloittivat ilonpidon.

Eikö teekin mieli kysyä, mistä isälle löytyy kyky alkaa välittömästi juhlia? Isän rakkauden kautta voi ymmärtää hänen ilonsa pojan paluusta. Mutta eikö yhtään kysymyksiä olisi ollut kysyttävänä, eikö yhtään asioita ja loukattuja tunteita läpikäytävänä?

Ei näköjään ollut. 

Luuk. 15:25-28

Mutta vanhempi poika oli pellolla. Kun hän oli palaamassa ja lähestyi taloa, hän kuuli laulun, soiton ja karkelon.

Hän kutsui luokseen yhden palvelijoistaan ja tiedusteli, mitä oli tekeillä.

Palvelija vastasi: ’Sinun veljesi on palannut, ja isäsi antoi teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’

Silloin vanhempi veli suuttui eikä tahtonut mennä sisälle, mutta hänen isänsä tuli ulos ja suostutteli häntä.

Vanhempi poika loukkaantuu ja jää ulos kuin kiukkuinen pikkulapsi, niin että häntä pitää mennä sieltä suostuttelemaan.

Mutta isä ei ajattele, että joka syystä suuttuu, se lahjatta leppyy, kuten me monesti saatamme ajatella. Isä menee myös tätä poikaansa vastaan ulos. 

Luuk.15:29-30

Poika vastasi isälleen: ’Kuinka monta vuotta minä olenkaan palvellut sinua enkä kertaakaan ole jättänyt käskyäsi noudattamatta. Kuitenkaan et ole antanut minulle edes vuohta, että olisin voinut pitää juhlia ystävieni kanssa.

Mutta kun tuo sinun poikasi tuli, tuo, joka on tuhlannut omaisuutesi porttojen kanssa, hänelle sinä annoit teurastaa syöttövasikan!’

”TUO SINUN POIKASI” lentää vanhemman pojan suusta kuin likainen rätti isän naamaan. 

Ja entä minä, sanoo itsekkyys, kateus ja katkeruus vanhemman veljen sisällä.

Isää ja hänen tunteitaan ei tässä ajattele kukaan.

Luuk.15:31-32

Isä vastasi: ’Poikani, sinä olet aina minun kanssani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.

Mutta pitihän nyt iloita ja riemuita, koska tämä sinun veljesi, joka oli kuollut, heräsi eloon. Hän oli kadonnut, mutta on nyt löytynyt!”

Totta, omaisuus oli jaettu, ja kaikki mikä oli isän, oli itse asiassa jo vanhemman pojan. Hänellä oli itsellään asenneongelma – hän palveli isää marttyyrimielellä eikä rakkaudesta. Mutta isä ei tuominnut häntä vaan vastasi rakkaudellisesti.

Rakkaudellinen ja hellä ”tämä sinun veljesi” on raju vastakohta vanhemman pojan käyttämälle ilmaisulle ”tuo sinun poikasi”. Isä kertoo selkeästi, miten pojan tulee veljensä kohdata.

Tuhlaajapoikakertomus loppuu tähän - Jeesus jättää avoimeksi sen, mitä sitten tapahtui. 

Ja tässä me astumme kuvaan. Me jokainen omassa elämässämme kirjoitamme jatkon tähän tarinaan. Toimimmeko Isän esimerkin mukaan, ja lähdemme itse "veljeä" vastaan? Vai pidämmekö lukua siitä, mitä kukakin on velkaa kellekin, ja kenen tässä kuuluu lähestyä sovinnon aikeissa? 

Tuhlaajapoikavertauksen isä - Jumala - ei sysää sovinnontekoa sen harteille, joka on loukannut häntä ja satuttanut häntä syvästi. Eikä myöskään sen harteille, joka on loukkaantunut häneen syyttä. Hän lähtee niin loukannutta kuin loukkaantunutta vastaan.

Tämän Isän esimerkin mukainen rauhan ja sovinnon tekeminen on aika paljon vaadittu!

Jos minä en pysty tähän, enkö minä ole Jumalan lapsi?

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden (tai voiman, Raamattu Kansalle alaviite) tulla Jumalan lapsiksi, niille jotka uskovat hänen nimeensä (Joh.1:12).

Tykkään tuosta vaihtoehtoisesta käännöstavasta, siksi poimin sen mukaan. Kun otamme Jeesuksen vastaan, ja uskomme Häneen, me saamme voiman tulla Jumalan lapsiksi.

"Voiman tulla"; olemme kasvun matkalla, ja meille on annettu Pyhä Henki voimaksi. Sitä mukaa, jos (ja toivottavasti kun) Pyhä Henki – Kristuksen henki – meidän sisällämme saa lisää tilaa, me kasvamme Jumalan Pojan kaltaisuuteen.

Annetaan Herralle tilaa kasvattaa meistä sovinnon ja rauhan tekijöitä. Shalom!